syksy on mulle ominta aikaa. se on itse asiassa ainoa vuodenaika, jolloin tunnen itseni kauniiksi va voimalliseksi. ihan kuin syntyisin uudestaan, jaksan taas pitkän masennuskauden jälkeen elää, ja yrittää olla elossa. jaksan uskoa, että löydän itsestäni elinvoimaa, että löydän itsestäni sen kerran niin onnellisen tytön, jolla oli kaikki mitä toivoa saattoi.

mulla tosiaan oli kaikki: olin suosittu ja kaikki tiesi mun nimen. mun vaatteet oli hienompia ja kalliimpi a kuin kenenkään muun ja koti oli oli iso ja upea. pojat juoksi kantapäillä ja tytöt kadehti mua. mikään ei menny koskaan pieleen, surffasin aalon harjalla oman pienen maailmani kuningattarena. kun alotin yläasteella, keräsin nopeasti ympärilleni uskollisen tyttöjengin, jonka johtaja mä olin. diorin meikit, pettämätön tyylitaju ja varakkuus tekivät musta heti varteenotettavan kaunottaren. taas pojat piiritti mua, mutta koska olin kokonaan uudessa koulussa, enkä sinne tullessani tuntenut ketään, halusin lujittaa asemaani. päätin, että tulemalla vielä vähän kauniimmaksi, ja vähän rikkaammaksi olisi paikkani taattu. varastin isältäni monta sataa omaan lompakkooni, jotta kaikki näkivät rikkauteni. ostelin yhä enemmän ja kalliimpia kosmetiikkatuotteita, ja laihdutin.
jossain vaiheessa kaikki kuitenkin riistäytyi käsistä. sairastuin anoreksiaan ja sen myötä vakavaan masennukseen. join kuin sieni ja satunnaiset huumekokeilut tulivat mukaan kuvaan. nykyään olen masennuslääkityksellä ja jonossa osastolle. lyhyessä ajassa päädyin pohjalle. tunsin hallitsevani tilanteen täysin, olin ajan herra.

tähän sopisi hyvin superchicin kappale courage